TPV:n ensimmäisestä mestaruudesta 90 vuotta

TPV saavutti ensimmäisen valtakunnallisen jalkapallomestaruutensa vuonna 1932. Kyseessä oli Työväen Urheiluliiton mestaruus, sillä TUL:n ja Suomen Palloliiton välillä ei vielä ollut yhteisiä sarjoja. Palloliiton alaisuudessa pelattiin Suomen korkeatasoisinta jalkapalloa, mutta kovin paljon takamatkalta eivät tulleet myöskään TUL:n palloilijat.

TPV pelasi vuonna 1932 seurahistoriansa vasta kolmatta kautta, mutta joukkue alkoi olla jo varteen otettava tekijä. Tampereen ohella TUL:n huomattavimmat jalkapallokeskukset olivat Helsinki, Viipuri, Kotka ja Turku. Näistä etenkin Helsinki menetti jatkuvasti parhaita pelaajiaan Palloliiton sarjoihin, mikä paransi osaltaan TPV:n menestysmahdollisuuksia. Haitaksi ei ollut sekään, että paikallisesti kovin Palloliiton seura Tampereen Palloilijat ei menestynyt erityisen hyvin. TaPa ei myöskään ”kupannut” pelaajia Pallo-Veikoilta.

TUL:n puolella TPV oli jo ottanut kaupungin ykkösjoukkueen aseman Tampereen Kisatovereilta. Kuin pisteenä i:n päälle oli TKT:n tähden Eino Rantasen siirtyminen TPV:n paitaan sopivasti kesäksi 1932. Rantasta nimitettiin omana aikanaan TUL:n piirissä ”kaikkien aikojen keskushyökkääjäksi”.

Tampereen kenttäolot jättivät 1930-luvun alussa paljon toivomisen varaa. Uusi Nalkalan kenttä oli juuri valmistunut, mutta se pyhitettiin pääosin pesäpalloilijoiden käyttöön. Tammelan Pallokentälläkin vuoroja jaettiin jalka- ja pesäpalloilijoiden kesken. Ylipäätään kenttiä oli vähän. Siihen aikaan TPV valmistautui kauteen keväällä ennen kaikkea pitkiä kävelylenkkejä tehden. Kenttien avauduttua ryhdyttiin pelaamaan. Talvella useimmat palloveikkolaiset olivat pelanneet jääpalloa, jota TPV tuohon aikaan myös harjoitti.

Alkukesän harjoitusottelut olivat osoittaneet TPV:n olevan kunnossa. Toden teolla taidot punnittiin kuitenkin vasta cup-muotoisessa TUL:n mestaruuskilpailussa. Siinä yksikin tappio pudotti joukkueen jatkosta. TPV ei suostunut putoamaan pois. Avausottelussa joukkue murskasi paikallisvastustaja TKT:n 7–0. Lehdistössä kehuttiin ennen kaikkea Pallo-Veikkojen eteläamerikkalaistyylistä lyhytsyöttöpeliä. Epäillä tosin sopii, oliko lehden kirjoittaja koskaan itse edes nähnyt eteläamerikkalaista jalkapalloilua.

Toisella kierroksella TPV kukisti vieraissa Vaasan Toverit 3-0, mutta sitten odotti ensimmäinen todellinen tulikoe. Tampereelle saapui edellisen vuoden TUL:n mestari Talikkalan Toverit. Märän Tammelan kentän reunoilla ottelua tarkkaili 700–800 katsojaa. Viipurilaiset osoittautuivat kovaksi vastukseksi. Varsinainen peliaika päättyi 1–1. Kamppailu olisi hyvinkin voinut kääntyä Talikkalan eduksi. Toisella jaksolla vieraiden keskushyökkääjä pukkasi Tovereille maalin, joka hyväksyttäessä olisi vienyt viipurilaiset 2–1 johtoon. Erotuomari kuitenkin hylkäsi maalin. Jopa tamperelaisen Kansan Lehden mukaan tuomarin ratkaisu oli todennäköisesti virheellinen, kuten otteluselostuksessa todettiin: ”…tuomio oli hyvin kyseenalainen, sillä syöttö tuli aivan päätyrajalta taaksepäin.”

Toisaalta myös TPV:ltä hylättiin toisella jaksolla yksi osuma, koska erotuomari katsoi viipurilaisten maalivahtia häirityn. Tasapelin vuoksi oli pelattava jatkoaika. Sitä TPV hallitsi ja voitti Reino Viitalan ja Eino Rantasen maaleilla 3–1. Edessä oli finaali helsinkiläistä Kullervoa vastaan. TPV sai ottelun kotikentälleen, vaikka Kullervo ei halunnutkaan hyväksyä virallisia mittoja hieman lyhyenpää Pyynikin kenttää finaaliareenaksi.

Mestaruusottelua seurasi Pyynikillä noin 2 100 katsojaa. Se oli tamperelaisen jalkapallon uusi yleisöennätys. Ottelujärjestelyt poikkesivat eräiltä osin olennaisesti nykyisestä. Maamme-laulun sijaan torvisoittokunta täräytti ennen ottelua ilmoille Kansainvälisen, jota yleisö kuunteli seisaaltaan ja pelaajat kentällä asennossa seisten.

Loppuottelusta muodostui varsin kovaotteinen kamppailu. Ainakin tamperelaisten mukaan Kullervon miehet pelasivat usein enemmän miestä kuin palloa. Ensiksi sen sai kokea kentän parhaaksi pelaajaksi tunnustettu TPV:n keskustukimies Reino Valkama. Avausjaksolla hän sai ensin haavan otsaansa. Tästä ei ehtinyt kulunut kauankaan, kun samaa miestä potkaistiin suoraan päähän. Valkaman oli pakko viettää hetki kentän laidalla, mutta sieltä sisukas peluri hoippui takaisin peliareenalla. Epäillä sopii, että Valkama saattoi hyvinkin pelata loppuun aivotärähdyksen saaneena.

TPV kuitenkin johti tauolla Eino Rantasen maalilla 1–0. Valkaman ohella juuri Rantanen oli toinen helsinkiläisten erikoisesti merkkaama mies punapaidoissa. Kansan Lehden pakinoitsija kuvasi Rantaseen kohdistuneita toimia seuraavaan tapaan finaalin vaiheita kerratessaan:

”Sen jälkeen kun Valkamasta oli otettu mehu pois, ryhtyivät kullervolaiset käymään Rantasen, toisen hyvän miehen kimppuun. V. Virtanen otti työkseen R:n markkeeramisen ja kampitti hänet vähän väliä nurin, jopa kerran oli vähällä suoraa potkaistakin. Mielestämme erotuomari oli Virtaseen nähden liian helläkätinen. Mies olisi ollut kiireen vilkkaa poistettava kentältä. Rantanen kuitenkin säilyi ehjin nahoin.”

Kullervon Valde Virtasen koiruuksien tuloksena Rantanen löysi itsensä lukuisia kertoja nurmen pinnasta. Mutta TPV:n pelaajat hallitsivat hermonsa ja paha sai palkkansa. Kun Virtanen oli vielä kerran kampittanut Rantasen, erotuomari määräsi rangaistuspotkun. Pilkulta Rantanen ampui TPV:lle 2-0 maalin. Ne jäivät myös loppunumeroiksi erotuomarin puhallettua viimeisen kerran pilliinsä. TPV oli voittanut ensimmäisen TUL:n mestaruutensa.

Pelin päätyttyä yleisö kantoi TPV:n pelin sielua Reino Valkamaa kultatuolissa ja joukkue luonnollisesti myös valokuvattiin. Mestarijoukkueen kuopus oli oikeana laitahyökkääjänä pelannut Ossi Laurén (myöhemmin Lara). Hän oli ainoastaan 14-vuotias.

Tuomas Hoppu